Ziazan - Osa 10. Musta lammas

Pitkästä aikaa olisi luvassa osaa Ziazaneille! Edistyn pikkuhiljaa :D Olen suunnitellut viime aikoina uusia juttuja tänne Challenge Maniaan ja muuallekin, kun Hardwick Shorekin alkaa olla lopussa. Mutta katsotaan, pitäisi muistaa nämä vanhatkin jutut.. :P Pidemmittä puheitta --->

¤¤¤¤

¤¤¤¤

Adrianasta oli kivaa, kun hän oli saanut laittaa uuden juhlamekon ylleen. Muuten hän ei sitten oikein tiennytkään, mitä mieltä oli isästään ja Mataliinasta.

Kai hän oli ihan okei asian kanssa, meniväthän he kuitenkin naimisiin. Porfiro ei ollut halunnut isoa seremoniaa, niin kuin Johannan kanssa. Vain pieni tilaisuus heidän kolmen kesken.

Porfiro ja Mataliina lukivat kirjoittamansa pienet valat ja vaihtoivat sormuksia. Adriana katseli kauempaa tietämättä, miten hänen pitäisi olla. Porfiro tuli halaamaan häntä.
   "Näetkö?" hän kuiskasi tytölleen. "Tästä alkaa uusi alku."

Adrianan kissanpentu Dhuma oli kasvanut pennusta täysikasvuiseksi, ja sen harmaa turkki oli kaunistunut entisestään.

Adrianan ja Dhuman välillä oli erityinen side. Dhuma seurasi Adrianaa kaikkialle ja totteli tämän käskyjä - melkein aina.

Mataliina oli tuonut taloon muuttaessaan mukanaan Keiju-nimisen tyttökissansa.

Jokin Adrianassa ilmeisesti veti eläimiä puoleensa, sillä Keiju unohti entisen emäntänsä nopeasti ja leimautui tyttöön. Adriana rakasti kissojaan, jotka pitivät hänelle seuraa, kun hän oli usein yksin.

Ei yksinäisyys Adrianaa haitannut, hän ei erityisemmin välittänyt muiden ihmisten seurasta. Hän oli kuitenkin tutustunut Anniina Uteloiseen. Tytöt muistuttivat luonteeltaan toisiaan ja tulivat siksi hyvin toimeen. Adrianasta oli mukavaa, ettei hänen tarvinnut olla yksin koulussa.

Ei mennyt kauaakaan, kun Mataliina huomasi olevansa raskaana.

Porfiro oli haltioissaan uudesta tulokkaasta, mutta Adriana ei taaskaan tiennyt, miten tulisi suhtautua. Uutinen ei juuri hetkauttanut häntä.

Tuleva vauva vei suuren osan Porfiron ja Mataliinan ajasta, ja Adriana uppoutui yhä syvemälle omiin leikkeihinsä ja ajatuksiinsa. Adriana ei kantanut kaunaa isälleen siitä, ettei tällä ollut enää niin paljon aikaa tyttärelleen kuin ennen Mataliinan tuloa. Mutta hänen mielensä muuttui apeaksi, kun hän ajatteli, miten hauskaa heillä oli joskus ollut.

Mataliina joutui jäämään äitiyslomalle poliitikon työstään. Hänestä ei ollut mukava istuskella toimettomana, joten hän päätti ottaa hoitaakseen puutarhan, joka oli jälleen kerran pääsyt hieman rehevöitymään.

Raskaus otti kuitenkin voimille. Useammankin kerran Mataliina heräsi yllättäen naama ruokalautaselta.

Vauvan syntymä lähestyi, ja myös Adriana kasvoi päivä päivältä. Pian hänen syntymäpäivänsä koitti, ja oli aika siirtyä teini-ikään. Porfiron oli pysähdyttävä hengähtämään ja katsomaan ympärilleen. Oliko Adriana todella jo niin vanha?

Porfiro onnitteli tytärtään ja tunsi herkistyvänsä hieman. Samalla hän tunsi piston sydämessään. Ei hän suoranaisesti ollut laiminlyönyt tytärtään, mutta hänkin oli huomannut, etteivät he olleet enää niin läheisiä kuin ennen. Osaamatta pukea ajatuksiaan sanoiksi, Porfiro tyytyi rutistamaan tyttärensä pitkään halaukseen.

Katsellessaan Adrianaa Porfiro tuli ajatelleeksi, miten suuresti tämä muistutti äitiään. Hän kaipasi Johannaa, rakasti tätä edelleen. Jos Johanna olisi elossa, Porfiro tajusi, hän ei olisi ikinä mennyt naimisiin Mataliinan kanssa. Hän kauhistui ajatuksiaan. Mataliinan avulla hän oli kuitenkin päässyt yli ensimmäisen vaimonsa kuolemasta.

Mataliinan raskausaika kiisi silmissä, ja synnytyksen aika koitti nopeasti - missäpä muuallakaan kuin vessassa.

Lapsi oli poika, jonka silmiin katsoessaan Mataliinan sydän suli heti. Pojalle annettiin nimkesi Doyle. Vaaleat hiukset olivat perintöä vanhemmilta, mutta ruskeat silmät olivat arvoitus, olihan Mataliinalla itsellään vihreät, ja Porfirolla siniset silmät. Porfiro päätteli ruskean värin olevan peräisin hänen omalta isältään, Simpalta.

[Doyle = tumma muukalainen, gaeli]

Adriana viihtyi kissojen parissa paljon paremmin kuin muiden perheenjäsentensä. Etenkin nyt, kun Doyle vei kaiken vanhempiensa huomion paitsi Adrianalta, myös Dhumalta ja Keijulta. Nuorempana hän olisi saattanut olla kateellinen pikkuveljelleen, mutta nykyinen tilanne sopi hänelle oikeastaan ihan hyvin.

Perheen yhteiset illalliset olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin leppoisia. Adrianasta oli vaivaannuttavaa kuunnella Mataliinan loputonta puhetta Doylesta. Porfiro tuntui huomaavan tyttärensä ajatukset, muttei itsekään keksinyt muuta puheenaihetta. Hän oli vieraantunut tyttärestään niin, ettei osannut enää keskustella tämän kanssa.

Keiju ja Dhuma olivat muiden huomaamatta hankkineet pentuja.

Adriana yllättyi aika tavalla löytäessään pennut eräänä aamuna alakerran vessasta. Hän oli aivan riemuissaan. Pennut olivat suloisimpia otuksia, joita hän oli ikinä nähnyt.

Harmaalle tyttöpennulle annettiin nimeksi Shabha, ja valkoinen poikakissa sai nimekseen Lloyd.

Porfiron onnistui sytyttää tulipalo keittiössä keitellessään liemisoppaa ruoaksi. Onneksi palokunta saapui pian apuun, eikä pahempaa vaaratilannetta syntynyt, vaikka Dhuma menikin tutkailemaan tilannetta vaarallisen lähelle palavaa hellaa.

Doylen syntymäpäivät koittivat. Adriana ei kehdannut olla poissa paikalta, vaikka hänen olisi tehnytkin mieli.

Doyle Ziazan taaperona. Simpan nenä jatkaa näköjään periytymistään suvussa.

Doylesta tuli Porfiron silmäterä. Poika oli niin iloinen ja eloisa, ettei hänen kanssaan kertakaikkiaan voinut olla hymyilemättä. Porfiro oli ylpeä nähdessään poikansa ensiaskeleet ja kuullessaan tämän ensimmäiset sanat.

Talossa riitti vilskettä, kun Doyle ja kissanpennut vaativat paljon huomiota, ja Dhuma ja etenkin Keiju tekivät pahojaan Adrianan selän takana. Mataliina oli käynyt lähellä hermoromahdusta löydettyään Doylen nallekarhun riekaleina alakerrasta. Hän ei kuitenkaan raaskinut ehdottaa kissoista luopumista Adrianan takia.

Täynnä elämää talo tulisi olemaan jatkossakin, sillä Mataliina huomasi olevansa raskaana. Porfiro ilahtui suunnattomastia, olihan hän Johannan kuoleman jälkeen jonkun aikaa epäillyt, että Adriana jäisi hänen ainoaksi lapsekseen.

Mataliinan synnytys koitti tismalleen samassa paikassa, jossa Adriana oli syntynyt. Tällä kertaa Porfirokin pääsi todistamaan lapsensa syntymää.

Lapsi oli poika, joka ristittiin Colbyksi. Colby muistutti paljon veljeään, mutta aika näyttää, millainen hänestä kasvaa.

[Colby = mustasta maasta, muinaisskandinaavinen]

Arki kahden pienen pojan kanssa ei ollut helppoa. Mataliina jäi äitiyslomalle kunnanvaltuustosta, vaikka hänen uransa olikin hyvässä nousussa. Hän kuitenkin nautti lastensa seurasta, eikä asia häntä harmittanut.

Talossa alkoi olla yksinäisyydestä nauttivalle Adrianalle melko ahdasta. Onneksi hän sai purettua tunteitaan ystävälleen Anniinalle, joka ymmärsi paremmin kuin hyvin. Anniinalla oli paljon sisaruksia, ja hän oli harkinnut jopa muuttavansa omaan asuntoon saadakseen kaipaamaansa rauhaa.

Adriana innostui ajatuksesta, juuri sitä hänkin haluaisi. Tytöt suunnittelivat muuttavansa yhteiseen kämppään kulujen pienenemiseksi. Ongelmana olisi vain sopivan asunnon löytyminen - ja tietenkin vanhempien suostumus.

Porfiro oli pitkästä aikaa kyläilemässä veljensä luona. Hän ei edes muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt Ianthia. Tämän poikakin, Julius, oli lähtenyt jo yliopistoon opiskelemaan.

"Mites töissä?" Porfiro kysyi. Ianth oli tiedustelu-uralla.
   "Siitä mun pitikin puhua. Mä sain siirron ulkomaille. Kaks vuotta."
   "Vau, mahtavaa!"
   "Vuosiahan mä oon tätä jo odotellut, ja nyt kun tuli hyvä sauma... Talo jää tyhjilleen, harmi kyllä. Pitää varmaan laittaa vuokralle."

Porfiro ei sen enempää ajatellut keskusteluaan Ianthin kanssa. Se tuli kuitenkin hänen mieleensä, kun he eräänä iltana istuivat Adrianan kanssa kaksin ruokapöydässä. Rikkoakseen kiusallisen hiljaisuuden hän kertoi Adrianalle veljensä kuulumiset.
   "Kuulemma pitää laittaa talo myyntiin, Juliushan asuu jo omillaan, sehän olis ollut sille loistava opiskelijakämppä, mutta..."

Adriana nosti katseensa lautasestaan. Hän oli yrittänyt koko illan saada sanotuksi hänen ja Anniinan muuttosuunnitelmista.
   "Mitä sanoit?"
   Porfiro hämmentyi kuultuaan Adrianan haluavan muuttaa pois. Ensimmäinen ajatus, joka hänen mieleensä tuli, oli että tytöt olivat aivan liian nuoria asumaan omillaan, mutta kun hän tarkemmin mietti asiaa, se alkoi tuntua... jos ei järkevältä, niin ainakin mahdolliselta. Porfiro lupasi harkita asiaa. Hän tiesi, että Adriana pärjäisi.

Ei mennyt kauaa, kun Adriana oli saanut Porfiron taivuteltua kokonaan. Kun Anniinan vanhemmatkin olivat suostuneet, tyttöjen haave saattoi vihdoin toteutua. Myös Ianthin mielestä ratkaisu oli mainio. Tytöt pakkasivat vähäiset tavaransa, ja Adriana otti tietysti Dhuman mukaansa, muut kissat jäivät Ziazanien taloon.

Muuttopäivä koitti, ja Adrianan sisällä tuntui oudolta. Vaivaannuttavat hyvästit isän kanssa olivat omiaan sekoittamaan hänen tunteitaan. Hän oli helpottunut saadessaan omaa tilaa, eikä vastuun ottaminen pelottanut häntä. He tulisivat pärjäämään Anniinan kanssa. Olo oli kuitenkin myös haikea. Hän ei tiennyt mitä sanoa Porfirolle.

Ei Porfirokaan osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi. He molemmat ajattelivat aikaa ennen Mataliinaa ja poikia, jolloin kaikki oli ollut toisin. Siihen ei kuitenkaan ollut paluuta, eikä tapahtunutta voinut muuttaa. Porfiro rutisti tyttärensä halaukseen.
  "Tuota... Olen pahoillani, jos.. Tai...", Porfiro mutisi hiljaa. "Kotiin voit tulla aina."
  "Kiitos isä. Kyllä mä pärjään", Adriana kuiskasi.

¤¤¤¤

Nähdään seuraavan kerran jossain merkeissä! Saa jättää kommenttia, jos haluaa :)