Nämä sivut ovat jatkuvasti muutoksen alla, koska haluaisin tänne vähän kaikenlaista, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Yläpalkkiin on ilmestynyt Simstagram-osio, toivottavasti upea nimi herättää mielenkiintonne! ;D
Hei, kohtahan on muuten Halloween! Jos luoja suo, haluaisin kyhätä tänne jotain pientä juhlan kunniaksi - jää vielä arvoitukseksi mitä se voisi olla! (Jos nyt sattuisi olemaan niin, että jollakin olisi ihan hirveän hyvä Halloween-postausidea, jota ei itse halua toteuttaa, saa jakaa sen kanssani! :D)
Lukemaan!
¤¤¤¤
Adrianan syntymän jälkeen Johannan oli vallannut ahdistava tyhjyyden tunne. Hän vetäytyi yhä useammin yksinään makuuhuoneeseen, eikä syönyt mitään päiväkausiin. Muu perhe oli huolissaan, mutta Johanna ei halunnut nähdä ketään, ei edes pientä Adrianaa.
Huoli Johannasta painui kuitenkin hetkeksi taka-alalle, sillä Azuran oli aika jättää tomumajansa. Vanha nainen ei pannut vastaan Viikatemiehelle, hän tunsi eläneensä pitkän ja rikkaan elämän.
Vanhus kuitenkin piristyi Adrianan täyttäessä vuosia. Johanna oli sanonut voivansa pahoin, eikä sen takia tullut seuraamaan tyttärensä kasvua.
Porfiro kyykistyi Johannan luo, ja kuin selitystä vaatien odotti että nainen sanoisi jotain. Johanna painoi katseensa lattiaan.
"Mikä sinulla on?" Porfiro kysyi hiljaa.
"Älä puutu mun asioihin!" Johanna kuuli huutavansa. Hän pomppasi pystyyn äkillisessä raivonpuuskassa. "Et sä kuitenkaan ymmärtäisi! Hyvähän sun on, yksi täydellisyys sinäkin olevinas!"
"Jätä mut rauhaan!"
Ulos kylpyhuoneesta, ulos talosta... Johanna jatkoi juoksemista ja antoi jalkojensa kuljettaa, toivoen voivansa jättää pakenemalla pahan olonsa kauas taakseen.
Kulman takaa kääntyi yhtäkkiä auto, eikä Johanna ehtinyt nähdä siitä muuta kuin ajovalot.
Hyytävä kirkaisu täunkeutui läpi kirpeän yöilman.
Yhtäkkiä Porifro hyppäsi pystyyn ja ryntäsi ulos ovesta. Vielä ei ollut liian myöhäistä, ei saanut olla liian myöhäistä, hän juoksisi Johanna perään ja pakottaisi tämän kuuntelemaan...
Kun Porfiro viimein löysi Johannan, oli kuin olikin liian myöhäistä.
Porfiro kumartui Johannan puoleen henkeään haukkoen. Hänen teki mieli huutaa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Johanna käänsi ruhjeiset kasvonsa Porfiroon ja hänen suupielensä kaartuivat kivuliaaseen hymyyn.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi ja veti rohisten henkeä. "Minä.. rakastan sinua.."
Porfiro kehysti Johannasta heidän hääpäivänään otetun kuvan. Hän sytytti muutaman kynttilän kuvan viereen ja huolehti, että pöydällä oli aina tuoreita kukkia. Porfiro ei osannut tehdä muuta kuin istua katselemassa valokuvaa murskaavan ajatuksen piirtyessä pala palalta hänen mieleensä: Johannaa ei enää ollut.
Mies tunsi lakastuvansa samaa vauhtia puutarhassa kasvavien tomaattien kanssa. Hän ei kerrassaan tiennyt mitä pitäisi tehdä, ja vielä vähemmän hän halusi tehdä yhtään mitään.
Adrianan vuoksi Porfiron oli kuitenkin taisteltava. Tyttö oli liian pieni kaipaamaan äitään tai isovanhempiaan, ja Porfiro helpottui saadessaan elää hetkessä tytön kanssa.
Aika kului kaikesta huolimatta hämmästyttävää vauhtia, ja Adrianan syntymäpäivä koitti pian. Porfiro tunsi sydämensä täyttyvän onnesta katsellessaan pientä tytärtään, ja hän ajatteli, että ehkä haavat jonain päivänä parantuisivat kokonaan.
Adriana jumaloi isäänsä, heillä ei ollut muita kuin toisensa. Ei Adriana olisi muita tarvinnutkaan. Porfiro oli kertonut Johannan kohtalosta tyttärelleen, mutta vaikka Adriana oli surrut aikansa, hän ei osannut kaivata äitään samalla tavalla kuin Porfiro.
"On myöhäisen syntttärilahjasi aika!" hän sanoi hymyillen ja ojensi tytölle pienen kissanpennun.
[Dhuma, sanasta dhumavarna = savunharmaa, intiaa]
Adrianasta ja Dhumasta tuli ylimmät ystävykset. Dhuma seurasi emäntäänsä kaikkialle, ja piti seuraa tytölle kun Porfirolla oli muita asioita hoidettavanaan.
Porfirolla oli välillä kiireitä töissään poliisiasemalla ja Adriana oli aloittanut koulun. Silti Porfiro halusi huolehtia, että hänellä on riittävästi aikaa tyttärelleen, joka oli muuten melko yksinäinen.
Isä ja tytär ottivat tehtäväkseen kunnostaa rehevöityneen kasvimaan. He kitkivät kuihtuneet kasvit pois ja istuttivat tilalle salkopapuja ja mansikoita. Pian puutarha saavuttikin entisen loistonsa.
Ajan myötä Porfiron suru hellitti otettaan enemmän ja enemmän, ja vaikka hän silti ajoittain kaipasi Johannaa, hän uskalsi antaa mahdollisuuden myös uuteen onneen.
Rakkaudeksi muuttunut ystävyyssuhde eteni nopeasti. Porfiro ja Mataliina eivät kumpikikaan olleet enää mitään parikymppisiä, joten miksi odotella enää? Sormusrasia oli poltellut Porfiron taskussa koko päivän.
"Ooh, herranjestas!" Mataliinan pasmat menivät aivan sekaisin, hän ei tiennyt oliko osannut odottaa tätä vai ei. "Tietysti, totta kai tulen vaimoksesi!"
Adriana pomppi iloisesti portaat alas.
"Mitä nyt iskä?"
"Tuota, meillä olisi vähän kerrottavaa sulle", Porfiro selitti tietämättä miten asia pitäisi oikeastaan sanoa. "Mataliina ja mä ollaan... Tai siis, Mataliina muuttaa meille asumaan. Ja me mennään naimisiin."
¤¤¤¤
Ääässs. Tuntuu että olen selityksen velkaa osan tapahtumista.. Ainakin minusta oli hieman outoa heittää vähän tällaista "juonta" yhtäkkiä, vaikka idea oli nimenomaan huvin vuoksi pelaaminen ja haasteen seuraaminen. Hmm, ainakaan ette tylsisty, kun välillä on mukana myös.. toimintaa.
Tässähän kävi kuitenkin niin, että neiti Johanna Goottila meinasi kaataa koko pelini. No melkein :P En tosiaankaan tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä pelatessani Johanna muuttui jotenkin näkymättömäksi ja samassa koko peli sammui :D Sen jälkeen en meinannut päästä koko tontille enää ollenkaan. Lopulta pääsin, ja no... Johanna oli eliminoitava . Sain kuvattua tuon kolarikohtauksen ja sitten tapoin Johannan oikeasti - ja peli onkin toiminut kuin rasvattu salama!
Aika nopeasti Porfiro eteni tämän uuden naikkosen kanssa, mutta haastetta on kuitenkin saatava vietyä eteenpäin. Osa saattoi olla vähän takkuista luettavaa, en tiedä.. Odotan innolla kommenttejanne tästä osasta! :)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
