Iltahämärän talo

Suunnittelin Halloween-extraa, jota en saanut Halloweeniksi aikaiseksi, mutta sitten totesin, että tämä sopiikin paremmin pyhäinpäivän teemaan. Olkoon siis pyhäinpäivän-extra. Pieni tarina ilman sen kummempaa kategoriaa, kuin "Muut sälät" -osasto.

¤¤¤¤

¤¤¤¤

Viimeisen laatikon purettuasi olet tyytyväinen ja istuudut nojatuoliin hengähtämään. Katselet ympärillesi hiljaisessa talossa ja hengität sen ilmaa, sitä aavistuksen tunkkaista ja muistoilta tuoksuvaa. 

Yrität totutella ajatukseen, että talossa asut nyt sinä, vaikka vielä sinusta tuntuukin siltä, että olet vieraana jonkun toisen elämässä.

Tiesit haluavasi muuttaa sinne heti kun olit astunut ovesta sisään. Näyttihän se kolkolta ulkoapäin, se sinun täytyi myöntää, ja yhdelle ihmiselle siellä oli aivan liikaa tilaa - kaiken lisäksi siellä on aina kauhean hämärää, niin että päivälläkin tuntuu olevan ilta - mutta rakastuit sen nariseviin portaisiin ja avariin huoneisiin, tammiparkettiin ja tuoksuun, ennen kaikkea tuoksuun. 

Vuokraisäntäsi, herra Boyer, on miellyttävä mies. Kun hän esitteli taloa sinulle, hän vaikutti jo luopuneen toivosta, ja kun kerroit hänelle haluavasi vuokrata sen, hän suorastaan yllättyi. Herra Boyer oli perinyt talon sen edellisen omistajan, edesmenneen Lydia East-Atwoodin, ainoana sukulaisena. Hän asui kuitenkin toisella paikkakunnalla, eikä hänellä ollut talon suhteen muita suunnitelmia kuin löytää sinne vuokralainen mahdollisimman nopeasti. 

Talo oli, kuten sait myöhemmin tietää, rakennettu vuonna 1883, ja se oli ollut valmistumisestaan asti East-Atwoodien omistuksessa. Herra Boyer tiesi kaikenlaista sukunsa historiasta, ja hänen tarinansa kiinnostivat sinua valtavasti. 

Olitte saapuneet yhteen toisen kerroksen huoneista, pieneen kamariin, jonka kalusteet vaikuttivat jopa vanhemmilta kuin muualla talossa. Huomiosi kiinnittyi heti seinällä roikkuvaan vanhaan valokuvaan, josta kysyit herra Boyerilta. 

”Siinä on Adelaide East-Atwood, hän oli Lydia-tädin... hetkinen, isoäiti, niin. Hänen perheensä oli hyvin vanhaa kauppiassukua, ja he olivat melkoisen varakkaita. Hän meni naimisiin Henry East-Atwoodin kanssa – jonka isä tämän talon rakennutti – vuonna 1884, vain vuotta myöhemmin, kuin talo valmistui. Tuo on yksi vanhimmista valokuvista, joita suvusta on säilynyt. Osa näistä huonekaluista kuului hänelle, kuten tuo lipasto, joka tuli taloon hänen mukanaan.”

Katsoit kuvan surumielisen näköistä naista, ja ajattelit, miten häkellyttävää oli, että hän, Adelaide, oli joskus kävellyt niissä huoneissa. Kylmät väreet kulkivat selkääsi pitkin.
   ”Hän kuoli vain muutama vuosi tuon kuvan ottamisen jälkeen. Sääli, kun ajattelee, että hän oli niin nuori ja kaunis. Mutta se oli sitä aikaa.”
   ”Mihin hän kuoli?” kysyit.
   ”Sitä en osaa sanoa. Siitä ei kai koskaan ole puhuttu, eikä mitään papereitakaan ole säilynyt. Edes Lydia ei tiennyt.”

Oven narahdus vetää sinut ajatuksistasi nykyhetkeen. Hätkähdät ja lasket pöydälle punaviinilasin, jonka olet juuri kaatanut itsellesi. Vilkaiset ovea, joka on raollaan. Omituista, ajattelet, muistat sulkeneesi oven perässäsi.

”Onko siellä joku?” kysyt ja tunnet itsesi saman tien hölmöksi. 

Käyt sulkemassa oven ja palaat olohuoneeseen muuttolaatikoiden keskelle, etkä pysty karistamaan epämiellyttävää tunnetta pois. Vaikka kaikki mahdolliset lamput palavat, talossa on kovin hämärää.

¤¤¤¤

Kävelet toisen kerroksen käytävässä, vaikket kuollaksesikaan muista, miksi olet tullut sinne. Tiedät vain, että sinun on oltava siellä, ja avaat määrätietoisesti edessäsi olevan oven. 

Huone on sinulle tuttu, tiedät käyneesi siellä ennenkin. Ikkunan ääressä istuu tummahiuksinen nainen ja tuijottaa ulos ajatuksiinsa vaipuneena. Et näe hänen kasvojaan. Äkkiä tunnet tarvetta päästä pois huoneesta, mutta et enää löydä ovea. Nainen kääntää kasvonsa sinua kohti, ja kauhu sisälläsi yltyy. 

Hän hymyilee välittämättä nenänvarttaan pitkin valuvasta verinorosta ja kysyy: ”Saako olla kahvia?”

Hätkähdät hereille. Selkäsi on hiestä märkä, pyjama on liimaantunut siihen kiinni. Sinulla on ahdistava olo, etkä hetkeen muista miksi, kunnes omituinen uni palautuu mieleesi. Kylmä tuulenvire pyyhkii niskaasi, mutta kun vilkaiset ikkunaa, se on kiinni niin kuin sen pitääkin. 

Nouset sängystä ja katsot itseäsi kampauspöydän peilistä. Sykkeesi on tasaantunut, ja sinä melkein hymyilet kuvajaisellesi, tai et kuvajaisellesi, vaan omalle hölmöydellesi. Tiesithän sinä, että ensimmäinen yö yksin isossa vanhassa talossa olisi varmasti pelottava. Sitten jokin liikahtaa silmäkulmassasi.

Näet peilin kautta naisen istuvan sängylläsi. Se on hän, unen tummatukkainen nainen, ja sinä myös tiedät, kuka hän on – Adelaide. 

Mutta kun käännyt ympäri katsomaan, huoneessa ei ole ketään.

¤¤¤¤